Seurakuntien konserteissa kuullaan tähän aikaan erikoisen paljon katolisen kirkon hautajaisseremonioihin kuuluvia sielunmessuja, Requiemejä. Niistä kuuluisimmat lienevät Verdin ja Mozartin säveltämät teokset, mutta koska niitä on tiedossa yli 2000, eivät ne suinkaan jää ainoiksi.

Olimme viime sunnuntaina Mäntsälässä kuuntelemassa Mozartin sielunmessua. Kuten meidänkin kuorolla, myös mäntsäläläisillä on uusi, nuori johtaja. Hän on saanut reilussa parissa kuukaudessa kuoron hyvään sointiin, vaikka tosin kuoro on laulanut sitä aiemminkin eli se oli tuttu, mutta ihan sama homma kuin jääkiekkojoukkueessa. Ovathan pelaajat toki pelanneet lätkää aiemminkin, mutta jos valmentaja vaihtuu, on muutos mahdollista joko huonoon tai hyvään suuntaan tai sitten pydytään kuta kuinkin samoissa. Yksi ystäväni laulaa tuossa Mäntsälän kuorossa ja hänen mukaansa homma on toiminut oikein hyvin. Siltä se kuulostikin.

Meidän kuorollamme on ollut uusi johtaja vain kuukauden, mutta niin vain kaivettiin sielunmessu esiin. Me esitämme nyt tulevana lauantai-iltana Gabriel Faurén sävellysteoksen, joka on kuorollemme ihan tuttu parin vuoden takaa ja näin uusi johtaja eivätkä laulajat joutuneet heti paikalla tekemään mitään uutta ja suurta ponnistusta. Johtajamme on erinomaisen taitava ja tuntee selvästi teoksen vivahteet ja näin pääsimme nopeasti kiinni siihen. 

Fauré on ensimmäinen suurempi teos, jota aloin harjoitella muutettuamme tänne Vihtiin kesällä 1982. Silloinen kanttorimme Martti Kilpeläinen johti kantaattikuoroa, joka oli aiemmin keväällä alkanut treenata tätä teosta ja pääsin siihen sisään nopeasti. Gabriel Fauré sai tämän teoksen valmiiksi 1800-luvun lopulla ja sen nykyisin tunnettu muoto esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1900. Teos on sävellyksenä ja laulajille huomattavasti helpompi kuin esimerkiksi Verdin tai Mozartin messut, mutta sen esittäminen vaatii erityistä herkkyyttä eli ei sitä voi siinä mielessä sanoa helpoksi.

Fauré ei kirjoittanut lainkaan "Dies irae" (Vihan päivä) - osaa, joka on esimerkiksi Verdin sielunmessussa se tajunnan räjäyttävä rymistys eikä se osa myöskään Mozartilla ole tosiaankaan mikään kehtolaulu. Faurén jäljiltä kuulijalle jää mieleen mieluumminkin seesteinen rauha kuin hektisen musiikkimassan tuoma tunne. Toki Verdikin lopettaa hiljaiseen solistin, kuoron ja orkesterin yhteissointiin, mutta hetkeä ennen loppua siinäkin käy melkoinen ilotulitus. Aika haipakkaa saavutaan maaliin myös Mozartin sävelin.

Fauré on kirjoittanut "In Paradisum" päätösosaan loppua kohden aina vaan hiljaisemman sävelmaailman. Koko lyhyessä osassa on vain pari äänellisesti voimakasta hetkeä ja unenomainen rauha valtaa niin laulajat, soittajat kuin kuulijatkin.

Suurin osa ihmisistä karsastaa tällaista musiikkia, eikä tietenkään pidä pakottaa, mutta mielestäni jokaisen kannattaisi poiketa mukavuusalueeltaan ja mennä edes kerran elämänsä aikana kuuntelemaan joku sielunmessu tai oratorio. Fauré ja Mozart ovat yleisöystävällisiä - lyhyitä ja kauniita. Verdi on puolentoista tunnin mahtieepos eikä sillä varmaankaan kannattaisi aloittaa tutustumista näihin teoksiin. En pidä oopperasta, mutta olen sentään käynyt muutaman kerran katsomassa ja kuuntelemassa eli jotain katetta minulla on siihen, että se ei minuun iske. Maailmassamme on niin paljon kuultavaa ja nähtävää, että kaikkea ei voi millään käydä seuraamassa, vaikka haluaisi. Juuri nyt varmaan monella paikkakunnalla kotimaassamme voisi olla mahdollista mennä kuuntelemaan kaunista musiikkia ja samalla muistella kuolleita lähiomaisia ja ystäviä.

Lauantaina minä veikkailin jo Norjan ja Suomen tiivistyvää yhteistyötä, joten olen lyhyillä matkoilla parempi ennustaja kuin Nostradamus pitkillä matkoilla.

Norjan pääministeri Gahr Støren ja Suomen presidentti Alexander Stubbin soitto Putinille oli loistava veto, vaikka rauhan mahdollisuus Ukrainaan onkin vielä äärimmäisen pieni. Mutta jostainhan sitä on aloitettava kokeilemaan, eikä serkusta tällä kertaa!

Nyt on kuitenkin asialla oikeat miehet, joita Trump, Putin, Witkoff, Kushner ja ennen kaikkea Zelenskyi arvostavat. Lisäksi Stubb ja Støre ajavat vain ja ainoastaan Ukrainan etua.

Norjalla on rajattomat taloudelliset mahdollisuudet auttaa Ukrainaa ja yli puolta Naton ja Venäjän rajasta hallitsevalla Suomella taas kyky ja halu toimittaa Ukrainalle niin paljon kylmää rautaa kuin tarvitaan.

Britannian johto vaihtui juuri ja sama on pian edessä Ranskalla ja Saksallakin. Ja näillä kahdella valtaan voivat tulla vielä Ukrainan tukea vastustavat puolueet.

Vähemmälle huomiolle on tietysti jätetty Melania Trumpin toiminta Ukrainassa. USA: n kansalla ja presidentti Trumpilla ei olisi mitään juridista tai moraalista velvollisuutta osallistua Ukrainan sotaan, koska ei se ole Naton sota.

Vielä vähemmän sitä olisi hänen kauniilla Melania vaimollaan, joka kuitenkin Kiovassa vierailemalla ja monimutkaisilla neuvotteluilla järjesti välirauhan Oleshkyn rintamakaupunkiin.

Siellähän kaksi tuhatta pääosin vanhempaa siviiliä näkee jo nälkää ilman lääkkeitä, puhdasta vettä, sähköä ja ilman mitään. Nyt sinne saadaan avustuskuljetuksia ja ehkä (toivottavasti) evakuoivat koko kaupungin.

Samoin Melania Trump on jo aikaisemminkin ollut järjestämässä vankienvaihtoa ja ukrainalaisten lasten palauttamista Venäjältä.

Olisihan meillä ollut valtavat uutiset ja hypetys, jos Sanna Marin olisi tehnyt jotain samaa kuin Melania Trump. Nobelin rauhanpalkinto olisi jo tilattu ja maksettu, sekä Stubb kertonut luopuvansa presidentinvirasta Sanna Marinin hyväksi. Ettei vain naisvihaa olisi!

Hätähuuto sotaa käyvässä Kiovassa.

Amerikkalaisten poliitikkojen rouvatkin tekevät enemmän Ukrainan kansan hyväksi kuin EU: n kassaneidit, macronit ja muut prinsessat.